Lähde: Enckell, Emelie: Yrityksen ympäristövastuu – ongelmat ja mahdollisuudet, sisältyy antologiaan Antti Kuusterä (toim.) Suuryitys ja sen muodonmuutos – Partekin satavuotinen historia. Helsinki 2002 Partek Oyj Abp, sivut 89-162. Suomenkielinen käännös Elina Karhu.

Artikkeli tarjoaa katsauksen sadan vuoden ajalta aina yhtä ajankohtaiseen aiheeseen eli yritysten suhtautumiseen ympäristökysymyksiin. Artikkelia on pidetty ”portin avauksena” niille yrityshistorioitsijoille, jotka kokevat aiheeseen mielenkiintoa. Mutta se tarjonnee hyödyllistä luettavaa myös niille, jotka kuvittelevat, että mielenkiinto ympäristöä kohtaan heräsi vasta 1970-luvulla, ja kenties niille, jotka pohtivat kehityksen suuntaa tästä eteenpäin.

ARTIKKELI KOKONAISUUDESSAAN  (PDF)

ruotsiksi

suomeksi

Suomessa on vasta 1960-luvun lopulta käytetty sanaa ympäristö sen nykyisessä ekologisessa merkityksessä. Lakitekstissä ja muutenkin puhuttiin vain luonnonsuojelusta – vahingoista, haitoista ja rasituksesta. Usein termejä havainnollistettiin arkipäiväisillä ilmauksilla kuten roska, löyhkä, noki, likavesi, kalakuolema ja hävittäminen.

Vasta 1960-luvun loppupuolella sanaa ympäristö alettiin käyttää sen ekologisessa merkityksessä. Vuonna 1969 käsite miljövård oli jo niin tavallinen, että Paraisten Kalkin kalkki- ja sementtituotannon silloinen yli-insinööri Gunnar Högnäs käytti sitä kirjoittaessaan yhtiön henkilökuntalehteen. Lakitekstissä sanaa ympäristö käytettiin sen ekologisessa merkityksessä ensimmäisen kerran vasta jätehuoltolaissa 1978.

Terveydenhuolto ja työsuojelu olivat edelläkävijöitä ympäristönsuojeluasioissa. Ympäristöhistoria on määritelty tieteeksi, joka tutkii ihmisen ja luonnon vuorovaikutussuhteiden muutoksia6. Yrityksen ympäristöhistorian tarkastelu on poikkitieteellinen tehtävä, jossa ei ole käytettävissä varsinaisia metodologisia esikuvia. Perinteisesti tekniset edistysaskeleet on kuvattu lähinnä menestyneinä keksintöinä, tuotannon kasvuna ja rationalisoimisena7 sekä työsuojelun edistymisenä. Kulttuuriympäristön voimakasta muuttumista pidettiin 1950-luvulle asti lähinnä merkkinä elintason noususta.

Artikkelin pääteema on Partekia esimerkkinä käyttäen tutkia, miten ja miksi asenteet ympäristöä kohtaan ovat muuttuneet ja miten muutokset heijastuvat yritysten ympäristöasioiden hoitoon. Hypoteesina on, että teollisuuden ympäristövaikutukset tuotetun tuotteen määrään (kg) suhteutettuna ovat jatkuvasti vähentyneet, mihin ovat vaikuttaneet mm.

- raaka-aineiden niukkuus
- tekninen kehitys
- tuotekehitys
- työsuojelu ja työterveys
- koulutus ja rekrytointi
- ympäristölainsäädäntö ja viranomaisvaatimukset
- muut paikalliset, kansalliset ja kansainväliset vaatimukset, sekä asiakkaiden vaatimukset.

1. Muutokset asenteissa ympäristöön
2. Lainsäädäntö ja hallinto
3. Yhtiön ja viranomaisten väliset suhteet
4. Yrityksen tuotannon kehittyminen ja ympäristö
5. Yrityksen ympäristöstrategia
6. Ympäristö yrityksen investointipolitiikassa
7. Ympäristö – liikkeelle paneva voima muutoksessa

Artikkeli kuvaa alussa ympäristöasenteiden muutosta ja ohjauskeinojen kehittymistä yleensä (luvut 1-3) sekä tuotantotekniikan ja ympäristövaikutusten kehitystä (luku 4). Tavoitteena on luoda perusta yritysjohdon strategisten valintojen ja ympäristöpolitiikan analyysille (luvut 5-6). Artikkelin viimeisessä luvussa (luku 7) jaetaan teollisuuden ympäristöhistoria jaksoihin, joiden taitekohdissa uusi liikkeelle paneva voima tai uusi ajattelutapa löi itsensä läpi. Huomiota on kiinnitetty myös yksittäisten henkilöiden suhteellisen suureen vaikutukseen yrityksen kehitykseen ainakin 1970-luvulle asti.

Vesioikeuslakia (1902) ja selluloosakomiteaa (1909) voidaan pitää varhaisina merkkeinä siitä, että saastuminen ei enää ollut yhteiskunnallisesti hyväksyttävissä, mitä käsitystä tukevat myös ikivanhat säädökset yleisestä hygieniasta ja järjestyksestä sekä luonnonsuojelua ja työsuojelua kohtaan herännyt kiinnostus. Ensimmäinen maailmansota tuli kuitenkin väliin, ja selluloosakomitean työ kantoi hedelmää vasta 1920, kun naapuruussuhdelaki hyväksyttiin. 1930-luvulla selluteollisuuden vastaiset protestit alkoivat uudestaan. Toisen maailmansodan puhjettua pilaantumiskysymykset jäivät kuitenkin taas toissijaisiksi. Tasainen kehitys kohti yhteiskunnallista ympäristötietoisuutta alkoi vasta 1950-luvulla, jolloin siihen vaikutti voimakas tuotannon kasvu. Merkkinä tästä voidaan Suomessa pitää vesiensuojelukomitean asettamista 1954. Yritystasolla osoitus samasta kehityksestä on ensimmäisen sähkösuotimen hankinta Paraisille samana vuonna. Yhteiskunnan vaatimukset muuttuivat kattavammiksi 1960-luvulla, kun vesilailla kiellettiin vesistöjen pilaaminen ilman vesioikeuden lupaa ja terveydenhoitolakiin lisättiin vaatimus sijoituspaikkaluvan hakemisesta. Tässä vaiheessa sana ympäristö sai uuden merkityksen ja lehdistö merkittävän roolin ympäristöuutisten ja -tiedon levittäjänä.

Menneen vuosisadan tarkastelu Partek esimerkkinä mahdollistaa neljän selvän jakson erottamisen:

I Rationalisointi. Vastaa yllämainittua ryhmää I (kannattavuusvaatimukset). Vallitsevana Suomessa 1960-luvun loppupuolelle asti.

II Normitus. Vastaa suurimmaksi osaksi yllämainittua ryhmää II (yhteiskunnan asettamat vaatimukset). Vallitsevana 1970–80-luvuilla. Vaatimukset olivat selkeästi määriteltyjä “yhden asian vaatimuksia”.

III Integrointi. Seurausta siitä, että normitus koettiin pakkopaidaksi, josta haluttiin vapautua. Seuraus näkyy yllämainitussa ryhmässä III (vaatimustasoon vaikuttaminen). Vallitsevana 1990-luvulla ja jatkossa. Valtiovalta siirtää vastuun saastuttajalle ja käyttää porkkanapolitiikkaa. Vaatimukset muuttuvat kaikenkattaviksi (“kehdosta hautaan”).

IV Ekonomisointi. Vastaa yllämainittua ryhmää IV (hinnoittelu). Verotuksen painopistettä siirretään ympäristöverojen suuntaan. Vastuu siirtyy kuluttajalle, ja asiakkaista tulee ympäristötietoisia. Jos halutaan, että alkuperäistä luontoa säilyy ja ympäristö on puhdas, on maksettava, ehkä jopa jokamiehen oikeuksista. Vallitsevana tulevaisuudessa.

Tämä jaottelu ei luonnollisestikaan ole puhdas tai absoluuttinen samalla tavalla kuin historiallisiin tapahtumiin tai talouden suhdannevaihteluihin pohjautuva jaottelu. Jokaisessa jaksossa on jäljellä oleellisia osia edeltävien jaksojen vallitsevista piirteistä. Rationalisointi on aina ollut tärkeä liikkeelle paneva voima, ja ekonomisointia oli havaittavissa jo 1970-luvulla. EY ja OECD ovat painottaneet, että normitukselle tyypillinen lupajärjestelmä on nyt ja jatkossakin ympäristönsuojelun tärkein keino “vapaamatkustajia” vastaan. Normitus asettaa rajat poliittisesti hyväksyttävälle liikkumavaralle.